"Sinä kerrot tarinan poikani, etkä vain minulle, vain koko maailmalle."

Ne olivat olleet isän viimeiset sanat. Will mietti noita sanoja etsiessään luolaa, josta isä oli puhunut. Sen luolan löytäminen oli ollut isän elämän tehtävä. Uni piti nähdä, tulkita ja liittää osaksi kertomusta, joka oli jatkunut jo tuhansia vuosia. Aina uniajalta lähtien - milloin se sitten oli ollutkaan.

Uni oli ikuinen - ikiuni. Willin tehtävä oli liittää siihen oman unensa, hänen isänsä ei koskaan pääsisi liittämään omaa untaan ikiaikaiseen ketjuun. Sitten kun seuraava Etsijä - tai 'luolamies' kuten heitä myös kutsuttiin tulisi, liittäisi hän siihen oman unensa. Uni jatkuisi ikuisesti, ainakin maailman loppuun saakka. Isä oli kertonut unista sen mitä oli kuullut niistä äitinsä sedältä, joka oli ollut edellinen Etsijä. Kun Etsijä löysi luolan, ja liitti unensa osaksi ikuista kertomusta tuli hänestä Näkijä. Näkijät olivat arvostettuja Alavan Maan heimojen keskuudessa. Jokaisella isolla heimolla oli oma Näkijänsä. Luolia ja samalla oli useita, jokainen Etsijä löysi sen luolan, mikä hänen oli tarkoitus löytää ja jatkoi sen luolan unta eteenpäin. Kaikella oli tarkoitus.

Willin isä Mark oli kuitenkin jäänyt Ikuiseksi Etsijäksi. Kerrotiin, että nämä Etsijät eivät saaneet rauhaa sielulleen, eivätkä päässeet siirtymään eteenpäin ennen kuin hänen seuraajansa oli löytänyt luolan. Etsijöiden elämä olikin yksinäistä ja karua siihen asti kunnes he löysivät luolan ja pystyivät palaamaan kotikyläänsä nähtyään "näyn". Monet heistä näkivät unia tuon jälkeenkin - monet eivät, mutta kukaan ei tiennyt varmasti kuka oli oikea Näkijä ja kuka ei. Luolan sijaintia ei saanut paljastaa kenellekään, ei edes sille, jonka Näkijä valitsi seuraavaksi Etsijäksi. Willin isä ei voinut valita itselleen seuraajaa, koska hänestä ei ehtinyt koskaan tulla Näkijää, joten Etsijän perintö siirtyi suoraan Willille.

Will puristi bumerangiaan tiukemmin kävellessään kalliota alaspäin jo ties kuinka monetta kertaa - Näkijän tuli naamioida luolien suut niin, että kukaan ei vahingossa löytäisi sitä. Jos olisin vain heittänyt tarkemmin Will ajatteli, se aavikkokoira ei olisi päässyt hampaillaan isän kaulaan asti. Will ja Mark olivat vaeltaneet yhdessä vuosia etsien luolaa, he olivat vain kuukausi sitten tulleet ison kallion äärelle ja ensimmäisenä leiriytymisyönään aavikkokoirat olivat hyökänneet. Niitä oli 6, ne hyökkäsivät kaikki yhtäaikaa, kaikki yhtä vastaan. Isä oli vahtivuorossa, hän oli onnistunut seivästämään kaksi koiraa keihäällään, kolmannen potkaisemaan kauemmas, Will oli herännyt, napannut bumerangin salamannopeasti selästään, ja heittänyt - ohi. Neljäs koira osui suoraan kaulavaltimoon, sama veri roiskui joka yö Willin unissa. Bumerangin palatessa takaisin oli jo liian myöhäistä, koirat hyökkäsivät isän kimppuun, Mark onnistui seivästämään vielä yhden. Will heitti bumeranginsa uudelleen, ja tällä kertaa se osui maaliinsa, keskelle aavikkokoiran silmiä ja jäi siihen pystyyn, eikä palannut. Kaksi viimeistä veti johtopäätökset ja pakeni - hyvä niin, sillä paljan käsin hänen mahdollisuutensa eivät olleet hyvät, vaikka hän olisikin saattanut saada isänsä keihään käteensä. Mutta Will tiesi, että ne koirat odottivat. Hän hautasi isänsä, jotta ne eivät päässeet nauttimaan siitä lihasta. Hänen lihaansa ne odottivat, ne olivat jossain lähistöllä, joku yö ne hyökkäisivät, hakisivat muutaman kaverin lisää, ja iskisivät hampaat kiiinni häneen hänen nukkuessaan. Jos hän löytäisi luolan, hän voisi lähteä takaisin kotikylään, jossa ei tosin odottaisi enää kukaan.

Willin äidin kuoltua keuhkosairauteen 5 tai 6 vuotta sitten he olivat isänsä kanssa lähteneet kylästä lopullisesti, yleensä isä oli ollut kuukauden - kaksi poissa luolaa etsimässä, joskus pidempään. Mutta luola ei ollut selvästikään missään heidän heimonsa lähellä. Willin äidin setä oli ollut etsintämatkallaan vain 3 kuukautta hänen löydettyään luolan, mutta Will ei uskonut hetkeäkään, että hän olisi löytänyt mitään. Kukaan ei voinut tietenkään mitään kyseenalaistaa, ja hänestä oli tullut heimon näkijä, ja hän oli tehnyt räkänokka-Markista uuden etsijän vain 13-vuoden iässä. Siitä lähtien Mark oli etsinyt luolaa, aina siihen asti, että hän oli kuollut 35-vuotiaana. Will oli vasta kuudentoista ja jos hän löytäisi luolan seuraavan kahden vuoden aikana hänestä tulisi nuorin Näkijä koskaan.

Kyläläiset olivat odottaneet uutta Näkijää yli kymmenen vuotta, kun Willin äidin setä Tretor oli kuollut puukotukseen - ei ollut nähnyt sitä tulevan. Mark ei ollut mies, joka kertoisi löytäneensä luolan, nähneensä valon ja tietävänsä tulevan, jos asia ei niin ollut. Sitä paitsi hän todella halusi nähdä valon ja tietää tulevan, ei ainoastaan esittää tietävänsä ja viettää Näkijän etuoikeutettua elämää.

Will ei tiennyt muuta, koko hänen elämänsä hänen isänsä oli etsinyt luolaan, Will ei itse ajatellut koskaan ryhtyvänsä Etsijäksi, vielä vähemmän häntä kiinnosti tulla Näkijäksi, ei hänen isänsä olisi hänelle sitä taakkaa asettanut koskaan. Hän oli vain auttanut isäänsä, kulkenut mukana, pitänyt bumerangillaan ja keihäällään pedot kaukana. Mutta nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mitä hänellä oli, etsi luola ja näe uni. Se oli hänen elämäntehtävänsä nyt - kuka tietää, vaikka luolalla olisi tarjota jotain muutakin hänen kohdalleen.

Mutta luolaa ei löytynyt.

Maisemat pysyivät samoina, hän käveli polkua alaspäin sen suuren vuoren luona, jonka juurella aavikkokoirat olivat hyökänneet. Hän oli haudannut isänsä, eikä luola selvästikään ollut tämän kukkulan luona. Aurinko porotti taivaalta ja paahtoi hänen olkapäitään, jotka olivat muuttuneet jo aikaa sitten punaisista ensin ruskeiksi ja lopulta lähes mustiksi. Kukkalan juurella ei kasvanut mitään, kukkulan laelta Will oli nähnyt vain hiekkaa ja lisää hiekkaa, joukossa pieniä ja isompia kiviä, mutta ei missään näkyvillä isompia kukkoloita tai muita näkömerkkejä.

******

Ja sitten siinä se lopulta oli. Luola, jota hänen isänsä oli etsinyt koko hänen elinaikansa. Se oli täysin nähtävillä, juuri siinä vieressä, missä aavikkokoirat olivat hyökänneet. Oliko se tarkoitus, Etsijän viimeinen koitos, vai oliko sillä jokin hirvittävämpi tarkoitus. Will ei ollut koskaan kuullut kahdesta Etsijästä, jotka olisivat menneet luolaan yhdessä, aavikkokoirat olivat täällä harventamassa toisen pois, heti kun toinen oli kuollut, oli toinen ollut vapaa menemään luolaan, ja luola oli tullut vuoren kyljestä esiin. Mutta Will ei ollut jäänyt katselemaan, hän oli napannut isänsä mukaan, ja raahannut hänet mukanaan suojaisaan onkaloon, jonne ei ollut näköyhteyttä, jotta aavikkokoirat eivät löytäisi heitä. Ei hän ollut aikonut palata paikalle enää koskaan. Se paikka oli hänelle kirottu, kirottu luola. Hän ei voinut silti olla menemättä sinne, luolan suu loisti polttavassa auringossa. Willin kurkkuun nousi pala, tuon luolan takia hänen isänsä piti kuolla, mikään mitä tuolta löytyisi ei korvaisi sitä menestystä hänelle. Hän myös tunsi jossain syvällä sisimmässään, ettei hän koskaan menisi heimonsa hengelliseksi johtajaksi, oli löytänyt luolan tai ei, siellä ei ollut hänelle ketään. Lola oli, mutta hän oli varmasti jo avioitunut, olihan Will ollut poissa jo usemman kuukauden, eikä hänen varmasti uskottu palaavan. Ei hänellä ei ollut ketään. Hänellä oli vain luola, sen suuaukko oli nyt selvästi nähtävillä auringossa, hän alkoi raivaamaan kiviä sen edestä, ja raatoi kädet rakoille, kunnes suuaukko oli niin iso, että siitä mahtui sisään. Auringonvalo valaisi luolaan monen jalan pituudelta, mutta sen jälkeen oli vain pimeyttä. Will tunsi, että pimeys nielisi hänet, eikä hän koskaan pääsisi takaisin, mutta se oli vain tunne. Silti hän oli jollain tasolla varma siitä.

*****

Luola jatkui ja jatkui. Hän tarpoi pimeydessä sen kosteita käytäviä. Hänestä tuntui, että luola kiersi kalliota, ensin mentiin huipulle ja sieltä alettiin laskeutua koko ajan syvemmälle. Kallistus ei ollut suuri, ei ylös tai alas, ei oikealle tai vasemmalle, mutta hän tunsi, että hän oli kiertänyt vuoren jo moneen kertaan, ja samalla mennyt sen huipulta pohjalle, ja nyt hän kiersi lähellä sen pohjaa. Hän tunsi, että seinillä oli luolamaalauksia, ja kohokuvioita, mutta hänellä ei ollut soihtua, että hän olisi voinut lukea niitä, hän jatkoi vain matkaa, vaikka hänestä tuntui, että olisi pitänyt palata tekemään soihtu, ja tekemään tulta, mutta hänellä oli kiire. Will halusi tietää mikä tässä luolassa oli tämän arvoista. Hän oli päättänyt, että jos tämä luola loppuu johonkin, siellä on parempi olla valoa.

******

Valoa tuli joka puolelta. Will kylpi valossa ja hän tunsi jalkojensa irtoavan maasta. Hän oli leijui ilmassa, hän lensi. Will tiesi tämän olevan unta, mutta hän ei pystynyt heräämään. Hän halusi nähdä. Ehkä tämä oli se mitä luolasta löytyi, nyt hänestä tulisi Näkijä. Hän halusi nähdä. Hän halusi ymmärtää.

*****

Will näki kaikki elämänsä - etukäteen. Hänen viimeinen elämänsä päättyi, hän tunsi törmäyksen, ja hän heräsi.

****